Ajatusten selvittelyä

Nonii, en ookkaan piitkään aikaan kirjotellu. Tässä on tapahtunu kaikenlaista. Oon kertonu mun vanhemmille ja ne tietää kaiken. Käyn säännöllisesti psykologilla. Lopetin viiltelyn. Kaiken pitäs olla nyt hyvin. Mutta entä jos ei oo? Kaikki on samaa harmaata, mikään ei tunnu miltään. (paitsi hevoset, mun pelastajat) Miten voi jaksaa? Juolun jälkeen meen rakkaan kanssa samalle luokalle. Mut entä jos mikään ei muutu sittenkään? Mun rakkaalla on siellä oma kaveriporukka. Ne kyllä on aina ottanu mut mukaan välkillä ja ollaan käytä monesti yhessä leffassa jne. Mut en tunne itteä tervetulleeksi. Entä jos ne ei haluakkaan et mä tuun sinne, mut ei kehtaa sanoo?  Oon viimeaikoina vältelly niiden seuraa. Oon peräti käyny koulussa syömässä pari kertaa. Mut ruokalaanki meen aina ennen niitä ja syön äkkiä että mun ei tarviis olla niiden kaa. ei ne jaksa katella mua.

Ei tästäkää tuu mitää.

                                                             (en mää oikeestaa etes syö ruokalassa, kuhan vaan huijaan itteeni)

Rakas vaan kyselee, et mikä mulla on ku mua ei näy koulussa.

Poissaoloja on kertyny liikaa.

Huomenna nään mun rakkaan, saahaan olla aamu kahestaan tallilla <3



                                                                    MUT ENTÄ JOS EI VAAN JAKSA...?

Täysin turhia yöajatuksia..

Kirjotan nyt ihan vaan sen takia, et saisin selvittää mun ajatuksia.

Muutama tunti sitten lähetin meijän koulun terveydenhoitajalle s-postiin viestiä, että voisinko tulla juttelemaan. Nyt kaduttaa. Ei oiskaa pitäny lähettää sitä perkeleen viestiä! No, tehty mikä tehty, ei sitä enää voi peruakkaan. Ei kai kuaan oo vielä aikakonetta keksiny, vai onko?

Mua ahistaa kauheesti. Eniten varmaan tietämättömyys. Ilman diaknoosia en ees tiiä mikä mulla on, vaikka voisin jo lyyä vetoa että masennus. Nooh, kohta toivottavasti saa tietää. Mää oon muuten kuullu tosi paljon lähiaikoina olevani kauhee teiniangsti. Kai sen takia et koulussa on alkanu huhu kiertään et mää viiltelen. Mistäköhän seki on lähteny, en oo kertonu ku vaan mun luotolle ja siihen voi luottaa 110%:ti. Ei se minis mitään mun asioita kellekkään kertomaan. Yritin pikkuhiljaa vähentää viiltelyä jotta saisin lopulta lopetettua kokonaan. Mut vittu mitä vielä, nyt terästä on tullu jokapäiväinen kaveri.

Miks mää en voi vaan lopettaa koko touhua?

"Terä ei halua pahaa, se ei pitä sua koskaan"
"Terä on aina lähellä ku sitä tarvitset"
"Terä ei halua satuttaa sua,
se haluaa auttaa.
päästää kauhean ahistuksen pois"
"Terä haluaa viedä sut parempaan paikkaan,
terä pelastaa sut"

Peikot mun päässä...

"Miks syödä, jos voi olla syömättäki? Laihana sää oot nätimpi"
"Ei kukaan huomaa, jos sää kerran oksennat, ei se nii vaarallista oo"
"Kyllä sää oot huomenna ihan normaalissa kunnossa,
vaikka nyt ottasitki nuo kaikki lääkkeet"
"Vittu sää oot paska, sää et saa aikasek ku tommosia säälittäviä naarmuja!"
"Sää et pääse koskaan meistä eroon,
me aijotaan tuhota sut"
"Me tuhotaan sut, jos sää syöt ton"
"Sää et voi elää ilman meitä"
"Sä et koskaan pääse meistä eroon"

Miks just minä...

"Vittu, mää näytän teille! Mää haen apua ja häädän teidät pois!"
"Jättäkää mut rauhaan"
"Mää en tarvi teitä enkä terää"
"Miks just minä!"

                                                                                               VITTU, MÄÄ TAPAN ITTENI!!

Päätinpä minäkin alottaa

Moikka kaikille jotka tänne eksyvät. Päätin minäkin blogin perustaa, sillä olen huomannut että kirjoittaminen auttaa minua ja saan sitä kautta purettua ahdistusta ja selvitettyä ajatuksia. Tässä ensimmäisessä postauksessa kerron hieman itsestäni, jotta tiedätte millainen ihminen täällä ruudun toisella puolen kirjoittelee.

Olen 14 vuotias kahdeksatta luokkaa käyvä tyttö oulun seudulta. Elämässäni ei ole kaikki ihan kunnossa ja ensiviikolla olisi tarkoitus nuorisopsykologille aika varata. Olen pitkittänyt tätä jo kauan, mutta pakkohan sinne on mennä kun luvattu on. Tulen tässä blogissani kirjoittamaan mietteitäni ja ajatuksiani, jotta saisin edes jonkulaisen selvyyden niihin. Kirjoittelen tänne aina kun siltä tuntuu. Joskus pitempää, joskus lyhempää tekstiä. Ja sanompa heti alussa, että älkää välittäkö kirjotusvirheistäni joita täällä varmasti tulee olemaan. Yritän kirjoittaa mahdollisimman selvästi ja hyvin, mutta en siihen aina pysty.

Kommentit piristävät päivääni paljon, joten ovat tervettulleita. Jos elämäni kuulostaa edes hitusen kiinnostavalta, rupea ihmeessä lukiaksi tai seuraa vaikka anonyyminä blogiani.